Rauhallinen. Elää hetkessä.
Vaikka on "sotkuista" voi silti rauhoittua
ja keskittyä juuri siihen mikä itsestä
tuntuu hyvältä ja tekee sitä mistä
nauttii. Minä riitän ja toteutan itseäni
Juuri niin kuin haluan.
Minä riitän
Minun ei tarvitse tehdä tänään mitään jos en halua.
Saan tehdä asioita jotka ovat minulle mieluisia
Menen kotiin ja minua halataan. Tunnen tunteen sen. Minä riitän.
Meillä on taulu eteisessä.
Olen tehnyt sen omilla käsilläni.
Siinä lukee minä olen tärkeä.
Luen sen joka aamu pois lähtiessäni kotoa.
Siinä voisi lukea myös minä riitän.
Koska minä riitän. Minä riitän perheelleni,
minä riitän itselleni. Minä olen minä.
Epämukava asento piirtää. Omaan maailmaan pääsy varmaan auttaa kuitenkin. Omassa maailmassa on juuri ne, mitkä haluaa kuvitella sinne. Vaikka kuva olisi mustavalkoinen voi teos olla silti värikäs.
Omistautunut työlleen - taiteilijan elämää - kaaoksesta seesteisyyteen - tuolejakin olisi
Oon kirjoittanu miljoona kertaa, että kävelen kadulla jne... Nyt oon ihan aseeton, kun istunkin pöydällä suti kädessä tyhjä arkki edessä.
Maalaan maisemaa siitä, etten tunne tulevaa ja se tulee, vaikka se pelottaa. Se ei kysy kuka uskaltaa ottaa sen vastaan.
Samaistun valokuvaan, mikä yrittää kertoa mulle jotain asiaa. En tiedä ymmärränkö sen syvempää sanomaa, tai että onko sellaista olemassakaan. Maalaan maisemaa.
Me-henki ; kaikki tekee yhdessä
onnistumisen hetkiä, uuden osaamista
huomioi muita, uskaltaa yrittää, luo jotain hienoa, erittäin hyviä muistoja lumosta,
tulee mieleen joku tosi hyvä rumpali
tupla basarit
Jokaisella on jotain, joka yhdistää heidät muihin. Jokin, joka tekee onnelliseksi, jotain josta nauttii, jotain josta saa voimaa seuraavaan päivään. Minä kelpaan, minä riitän, en vain muille vaan itselleni.
Sama huone, sama rytmi, eri tyylit, eri ihmiset. Koskaan ei voi tietää kenet löytää, kun astuu huoneeseen. Ystävä? Toveri? Jäsen? Mutta sekin riittää jos astun huoneeseen yksin. Minä riitän. Ehkä kun olen oma itseni ja annan sen soida, kovaa rytmini kulkee käytävillä, musiikkini täyttää jokaisen huoneen, kaiken tyhjän tilan. Joku tulee. Hän astuu huoneeseen. Tällä kertaa se olinkin minä, joka löydettiin. Minä löysin itseni.
Me löydettiin yhdessä
musiikin riemu.
Me naurettiin ja itkettiin.
Ostettiin rummut, kitara, basso ja
perustettiin bändi.
Opeteltiin laulunsanoja yhdessä ja
Jossain vaiheessa meitä olikin jo neljä.
Iltaisin sänkyyn mennessä sun selkää
hiplatessa mulle tuli olo, että mä riitän.
Mulla oli hyvä olo tässä ja nyt.
Meidän bändi piti hauskaa yhdessä eikä meitä
voinut kukaan erottaa.
Teennäinen ystävyys, siltä se ainakin näyttää, vai olenko vain katkera? Kuka oikeasti tekee noin, liittää kädet päällekkäin kuin elokuvissa. Tai ehkä se on normaalia. Jos olisin valinnut toisin, olisinkohan minäkin nyt tuossa? Eläisin koko elämäni kestänyttä unelmaa. Olin jo matkalla siihen. Viidensadan hengen yleisö, ihmiset laulaa mukana. Hienoa, mutta se ei ollut mieleistäni musiikkia. Minä riitän, mutta riittääkö tämä minulle? Luovutin liian helposti.
Olen nuori; minulla on aikaa, mutta ei silti voimaa yrittää tavoittaa unelmiani. Tai ehkä kuolen tänään, eikä minulla ole edes aikaa siihen. Ei se mitään.
Bändi. Se yhteisö, ne jäsenet, se henki, perhe. Me kuulumme yhteen. Tuomme toistemme vahvuudet esiin, tuemme ja autamme toisiamme parhaamme mukaan. Olemme yhdessä vahvoja.
Musiikki yhdistää meitä ja kukaan ei voi sitä meiltä riistää. Kaikki ne tunteet mitä se meissä herättää auttaa meitä jaksamaan niin hyvinä kuin huonoina aikoina. Olen iloinen kanssanne, saan olla juuri se mitä olen, virheistäni ja puutteistani riippumatta.
Ihanaa, että saan olla tässä kanssanne ja jakaa tätä tunnelmaa. Kiitos, että saan olla kanssanne tässä ja nyt. Kiitos, perheeni.
Herää ajatuksia, onks tää kaikki todellistakaan? Kaikki nauraa ja ryhmähenki kukoistaa. Vain parhaat puolemme paljastetaan. Kaikki ei voi mahtua yhteen pieneen kuvaan. Oliko se jotakuinkin vain tuhat sanaa, sanoi kai joku viisas aikoinaan. Tai enemmänkin, kun saa vain ajatuksen kunnolla vaeltamaan. Läpi murheen laakson läpi menetetyn maan. Pitkin polkua kohti tuonelaa, mitä se kellekin tarkoittaakaan. Voi löytää jonkun, jonka kanssa voi kaiken jakaa, jonkun, joka saa sut vielä nauramaan, jonkun jonka kanssa on hieman kevyempi matkustaa.
Iso ryhmä tää, mutta yksinäisyys jäytää, elämää suurempi ilo, silti maailman musertava suru. En enää näe muiden kasvoja, en iloa, surua tai naurua. Taas yksin jään, kai se kuuluu elämään. Hiljaa kuljen, itseäni raahaan. Joku sanoi hei, kaverilleen. Katseeni nostan, joku on edessäni. Nimeni kuulen, hän ottaa kiinni kädestäni. Huoleni painavat tonnin, sen hän huomaa, tunnen halauksen lämpimän, turvallisen. Joku välittää, joku auttaa, voittamaan tuon yksinäisyyden.
Mulla oli punainen toppi päällä, kun ystävät tuli hakemaan mua mökille. Me paistettiin makkaraa ja saunottiin. Joku kävi uimassa ja kiljui kuinka kylmää vesi oli. Lopuksi me tehtiin ystävyyden vala. Laitettiin kädet päällekkäin ja vannottiin, että meitä ei erottais mikään. Tultais joka vuosi mökille uudelleen, koska kukaan meistä ei halunnut olla yksin.
Joskus yöllä mä herään tunteeseen, että joku kaipaa mua. Mietin ja ajattelen, että herääkö joku niin, että mä kaipaan niitä. Koska kyllähän mä kaipaan.
Mulla ei ole ystäviä. Mä olen aina halunnut ystäviä, halunnut kuulua yhteisöön, jossa otetaan vastaan sellaisena kuin olen, pidetään kädestä kiinni. Kysytään mitä kuuluu. Mun mielestä kenenkään ei kuulu olla yksin.
Olen yksin. Olen yksinäinen.
Olen ryhmässä. Olen silti yksinäinen.
Kuulunko tänne? Kuulunko mihinkään?
Onko elämälläni tarkoitusta?
Nämä ovat ajatuksiani monien vuosien takaa.
Nyt ajat ovat muuttuneet.
Olen löytänyt sen mistä olen
monet vuodet vain haaveillut.
Olen nyt täällä. Olen Lumossa.
Olen paikassa missä haluan olla.
Olen paikassa missä minun halutaan olevan.
Olen kotona. Ja kotona kenenkään
ei tarvitse jäädä yksin.
Uusia ystäviä ei jää yksin sosiaalinen pelko lievittyy lämmin hyväksytty olo
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti