Mansikka

21.11.2018

Luovan kirjoittamisen pajassa annettiin alkuun sana josta lähteä kirjoittamaan. Vartti aikaa ja uusi sana. Tässä Miikan aikaansaannos. Ensimmäinen sana oli muistan.


Muistan vielä, sain kerran turpaan. Jossain biisissä sanottii sillai, mutten kyllä itekkään muista saaneeni turpaan kun sen kerran

ala-asteella...

lumikasan päällä...

En hirveesti kyllä muuta muista niistä ajoista. Aloin opiskella Saksaa niihin aikoihin.Pelattiin keinupallua/keinistä/mikälie.

Tiedän, ettei ihminen tunnu muistavan hyviä asioita ja läheskään yhtä hyvin kuin huonoja. Ehkä niitä huonoja haluaa välttää jatkossa ja oppia niistä. Siksi niitä pyörittelee aivoissaan niin paljon, että niistä palaa selkeät kuvat jonnekin aivolohkojen uumeniin...

Samalla tavalla saisi varmaan hyviä asioita ja muistoja pysymään mielessä. "Mieli" onpa tyhmä sana.

En tiedä miksei sitäkään käyetetä enempää.Tai no mielenterveys tuntuu olevan kovasti käytössä, mutta ennen muistan kuulleeni useammin, ettei jokin asia "tule mieleen" ja puhuttiin "mieli-teoista".

Mielipide on kyllä toinen tyhmä sana.

Tunnen... Tunnen... Tunnen...
Taas yksi tyhmä sana. Vai tuntuuko vaan kaikki sanat tyhmiltä tänään? Mikä olisi kiva sana? Mikä tekee sanasta kivan?

Uskon että täytyy olla kivojakin sanoja... Miten niitä voi edes luokitella? Miltä sana näyttää? Miltä se kuulostaa? Mitä se tarkoittaa? Mitä muistoja se tuo itselle mieleen? Vaikka "Mansikka". Ihan kivan sopusuhtainen sana.

Näen Silti ettei "Mansikka" ole kaikkien mielestä kiva. Suomen kielen ihme-tauko "k-kirjaimien välillä saattaa ärsyttä jotakin. Kaksi peräkkäistä korkeaa k-kirjainta vaatii sanalle korkeamman tilan. Joku (epäonnekas) on allerginen mansikalle, eikä varmasti pidä että siitä muistutetaan.

Tekstejä luovan kirjoittamisen pajasta

Rauhallinen. Elää hetkessä.
Vaikka on "sotkuista" voi silti rauhoittua
ja keskittyä juuri siihen mikä itsestä
tuntuu hyvältä ja tekee sitä mistä
nauttii.                   Minä riitän ja toteutan itseäni
                              Juuri niin kuin haluan.


Minä riitän
Minun ei tarvitse tehdä tänään mitään jos en halua.
Saan tehdä asioita jotka ovat minulle mieluisia
Menen kotiin ja minua halataan. Tunnen tunteen sen. Minä riitän.


Meillä on taulu eteisessä.
Olen tehnyt sen omilla käsilläni.
Siinä lukee minä olen tärkeä.
Luen sen joka aamu pois lähtiessäni kotoa.
Siinä voisi lukea myös minä riitän.
Koska minä riitän. Minä riitän perheelleni,
minä riitän itselleni. Minä olen minä.


Epämukava asento piirtää. Omaan maailmaan pääsy varmaan auttaa kuitenkin. Omassa maailmassa on juuri ne, mitkä haluaa kuvitella sinne. Vaikka kuva olisi mustavalkoinen voi teos olla silti värikäs.


Omistautunut työlleen  -  taiteilijan elämää  -  kaaoksesta seesteisyyteen  -  tuolejakin olisi


Oon kirjoittanu miljoona kertaa, että kävelen kadulla jne... Nyt oon ihan aseeton, kun istunkin pöydällä suti kädessä tyhjä arkki edessä.
Maalaan maisemaa siitä, etten tunne tulevaa ja se tulee, vaikka se pelottaa. Se ei kysy kuka uskaltaa ottaa sen vastaan.
Samaistun valokuvaan, mikä yrittää kertoa mulle jotain asiaa. En tiedä ymmärränkö sen syvempää sanomaa, tai että onko sellaista olemassakaan. Maalaan maisemaa.

Me-henki ; kaikki tekee yhdessä
onnistumisen hetkiä, uuden osaamista
huomioi muita, uskaltaa yrittää, luo jotain hienoa, erittäin hyviä muistoja lumosta,
tulee mieleen joku tosi hyvä rumpali
tupla basarit


Jokaisella on jotain, joka yhdistää heidät muihin. Jokin, joka tekee onnelliseksi, jotain josta nauttii, jotain josta saa voimaa seuraavaan päivään. Minä kelpaan, minä riitän, en vain muille vaan itselleni.

Sama huone, sama rytmi, eri tyylit, eri ihmiset. Koskaan ei voi tietää kenet löytää, kun astuu huoneeseen. Ystävä? Toveri? Jäsen? Mutta sekin riittää jos astun huoneeseen yksin. Minä riitän. Ehkä kun olen oma itseni ja annan sen soida, kovaa rytmini kulkee käytävillä, musiikkini täyttää jokaisen huoneen, kaiken tyhjän tilan. Joku tulee. Hän astuu huoneeseen. Tällä kertaa se olinkin minä, joka löydettiin. Minä löysin itseni.


Me löydettiin yhdessä
   musiikin riemu.
Me naurettiin ja itkettiin.
Ostettiin rummut, kitara, basso ja
   perustettiin bändi.
Opeteltiin laulunsanoja yhdessä ja
Jossain vaiheessa meitä olikin jo neljä.
Iltaisin sänkyyn mennessä sun selkää
hiplatessa mulle tuli olo, että mä riitän.
Mulla oli hyvä olo tässä ja nyt.
Meidän bändi piti hauskaa yhdessä eikä meitä
voinut kukaan erottaa.


Teennäinen ystävyys, siltä se ainakin näyttää, vai olenko vain katkera? Kuka oikeasti tekee noin, liittää kädet päällekkäin kuin elokuvissa. Tai ehkä se on normaalia. Jos olisin valinnut toisin, olisinkohan minäkin nyt tuossa? Eläisin koko elämäni kestänyttä unelmaa. Olin jo matkalla siihen. Viidensadan hengen yleisö, ihmiset laulaa mukana. Hienoa, mutta se ei ollut mieleistäni musiikkia. Minä riitän, mutta riittääkö tämä minulle? Luovutin liian helposti.
Olen nuori; minulla on aikaa, mutta ei silti voimaa yrittää tavoittaa unelmiani. Tai ehkä kuolen tänään, eikä minulla ole edes aikaa siihen. Ei se mitään.


Bändi. Se yhteisö, ne jäsenet, se henki, perhe. Me kuulumme yhteen. Tuomme toistemme vahvuudet esiin, tuemme ja autamme toisiamme parhaamme mukaan. Olemme yhdessä vahvoja.
Musiikki yhdistää meitä ja kukaan ei voi sitä meiltä riistää. Kaikki ne tunteet mitä se meissä herättää auttaa meitä jaksamaan niin hyvinä kuin huonoina aikoina. Olen iloinen kanssanne, saan olla juuri se mitä olen, virheistäni ja puutteistani riippumatta.
Ihanaa, että saan olla tässä kanssanne ja jakaa tätä tunnelmaa. Kiitos, että saan olla kanssanne tässä ja nyt. Kiitos, perheeni.


Herää ajatuksia, onks tää kaikki todellistakaan? Kaikki nauraa ja ryhmähenki kukoistaa. Vain parhaat puolemme paljastetaan. Kaikki ei voi mahtua yhteen pieneen kuvaan. Oliko se jotakuinkin vain tuhat sanaa, sanoi kai joku viisas aikoinaan. Tai enemmänkin, kun saa vain ajatuksen kunnolla vaeltamaan. Läpi murheen laakson läpi menetetyn maan. Pitkin polkua kohti tuonelaa, mitä se kellekin tarkoittaakaan. Voi löytää jonkun, jonka kanssa voi kaiken jakaa, jonkun, joka saa sut vielä nauramaan, jonkun jonka kanssa on hieman kevyempi matkustaa.

Iso ryhmä tää, mutta yksinäisyys jäytää, elämää suurempi ilo, silti maailman musertava suru. En enää näe muiden kasvoja, en iloa, surua tai naurua. Taas yksin jään, kai se kuuluu elämään. Hiljaa kuljen, itseäni raahaan. Joku sanoi hei, kaverilleen. Katseeni nostan, joku on edessäni. Nimeni kuulen, hän ottaa kiinni kädestäni. Huoleni painavat tonnin, sen hän huomaa, tunnen halauksen lämpimän, turvallisen. Joku välittää, joku auttaa, voittamaan tuon yksinäisyyden.


Mulla oli punainen toppi päällä, kun ystävät tuli hakemaan mua mökille. Me paistettiin makkaraa ja saunottiin. Joku kävi uimassa ja kiljui kuinka kylmää vesi oli. Lopuksi me tehtiin ystävyyden vala. Laitettiin kädet päällekkäin ja vannottiin, että meitä ei erottais mikään. Tultais joka vuosi mökille uudelleen, koska kukaan meistä ei halunnut olla yksin.


Joskus yöllä mä herään tunteeseen, että joku kaipaa mua. Mietin ja ajattelen, että herääkö joku niin, että mä kaipaan niitä. Koska kyllähän mä kaipaan.
Mulla ei ole ystäviä. Mä olen aina halunnut ystäviä, halunnut kuulua yhteisöön, jossa otetaan vastaan sellaisena kuin olen, pidetään kädestä kiinni. Kysytään mitä kuuluu. Mun mielestä kenenkään ei kuulu olla yksin.


Olen yksin. Olen yksinäinen.
Olen ryhmässä. Olen silti yksinäinen.
Kuulunko tänne? Kuulunko mihinkään?
Onko elämälläni tarkoitusta?
Nämä ovat ajatuksiani monien vuosien takaa.
Nyt ajat ovat muuttuneet.
Olen löytänyt sen mistä olen
monet vuodet vain haaveillut.
Olen nyt täällä. Olen Lumossa.
Olen paikassa missä haluan olla.
Olen paikassa missä minun halutaan olevan.
Olen kotona. Ja kotona kenenkään
ei tarvitse jäädä yksin.


Uusia ystäviä      ei jää yksin      sosiaalinen pelko lievittyy      lämmin hyväksytty olo

Tekstejä luovan kirjoittamisen pajasta 26.9.

Jos minulla olisi supervoimia 

Voi supervoima sentää... Olis ny ensin niitä perusvoimiaki. Voiks se olla mun supervoima? Oonpa tylsä. Pienenä halusin olla näkymätön tai osata teleportata. Molemmista olis hyötyä vaan mulle (pidemmän päälle siitä olis ehkä vaan haittaa). Hmm... varmaan joku mikä voi piristää muita? Mut ei väkisin. Välillä on hyvä murehtia asioita. Arvostaa ehkä enemmän sitä aikaa kun ei oo mitään murehdittavaa. Että ei varmaan sitäkään... Missä välissä voimasta tulee "supervoima"? Pitääkö sen olla todellisuudessa mahdoton? Semmonen, mitä ei voi harjoittelemalla tai rahalla saada? No siis Iron manin ja Batmanin "supervoimat" on käytännössä loputtomat varat ja teknologia. Emmä tiiä. Jos tuntisin itteni? Se tuntuu tässä kohtaa aika yliluonnolliselta. Mut en kaikkea ittestäni. Se olis liian tylsää. Vaikee aihe, tai no "minä itse" on ollu aikojen alusta mulle vaikee aihe. Kai tää on sen takii hankalaa. Jos nyt hätäsesti haluun keksiä tän perusteella jonkun., ni varmaan että mun arki olis hallussa. Niinku oikeesti. Heräämisestä itsehygieniaan, syömiseen, siivoamiseen, ihmiskontakteihin ja kotoa lähtemisiin. Arjen ja vapaa-ajan tasapainoon ja nukkumiseen. Vois olla kiva. Hups, tila loppu.

Supervoima, taito, kyky osata ja luoda

asioita melkeimpä tyhjästä.

Monet haaveilevat olevansa voimakkaita,

jotkut taas näkymättömiä tai vaikka

pystyvänsä lukemaan ajatuksia.

Mutta en minä.

Se mitä minä haluaisin, olisi kyky 

ymmärtää, puhua ja kirjoittaa kaikkia

kieliä, mutta erityisesti haluaisin pystyä 

kommunikoimaan eläinten kanssa.

Haluan ymmärtää asioita mistä ympärilläni

puhutaan, haluan tutustua ihmisiin eri 

kulttuureista ilman kielimuuria.

Haluan ymmärtää enemmän eläimiä ja 

heidän haluja ja toiveita. 

Haluan tietää niistä kaiken.

Jos minulla olisi supervoimia? 

Mutta minullahan on. Pystyn kulkemaan toisissa ulottuvuuksissa kunhan apurini Lucy tai Dimitri on mukana. Kukaan ei minua usko, lääkärit on yrittänyt myrkyttää minut kemikaaleilla, jotka haittaavat yliluonnollisia kykyjäni. Jätän pillerit ottamatta ja lähden Lucyn kanssa 12 tunnin tripille. Ensi viikolla käyn moikkaamassa Dimitriä.

Haluaisin, jos vain voisin saada viisaan ja ymmärtävän sydämen, jolla erottaa turhanpäiväiset asiat elintärkeistä 100% tarkkuudella. Sen jälkeen voisin tarkastella höpsösti tai siltä se saattaa tuntua, voi ei-olla stressaantunut hirveästi jos kimalluskohtaus taantuu, ja tietoa alkaa materialisoitua vaaleanpunaiseksi kimaltavaksi mössöksi, jossa ei ole häntää eikä päätä, kellon kulman takaa löytyykin häntä, mutta se osoittautuukin Sony yhtiön omaisuudeksi, joka on häntää nuuskuttava kameralla varusteltu ulottuvuuksien välinen mato, sen todellinen luonne on näkymätön ja Sony yhtiön rakentama nanotitaanipanssari on vain hämäystä, sillä oikeasti et voi tietää madon huippusalaista sijaintia ilman viisasta sydäntä, sekä kykyä nähdä näkymätöntä maailmaa, sen 100% tarkkuuden on mahdollista saavuttaa neliulottuvuudessa jossa olemme myös läsnä samaan aikaan kolmiulotteisessa maailmassa, josta en tiedä mitään, mutta kahvissakin on vettä, jolle voi lähettää bitcoineja jotta pääsisit salaiseen viisauden laboratorioon, siellä on biteistä koostuva lattia jonka päällä voi kävellä ja voi ihastella rakkauden viisauteen, Rakkaus.



Mä tahtoisin hengittää veden alla, olla niinko joku merenneito tai jotain. Kun maan päällä tulis raskaaks kaikki - melu, huono sää, oma keho, kela ja laskut ja kaikki, niin voisin vaan kävellä lampeen ja olla siellä hiljaisuudessa kalojen ja vesikasvien kanssa. Tietty vielä lisäks tahtosin, ettei mulle tulis kylmä. Kylmää mä inhoon. Uimahallissa oisin tunteja. Aurinkoisina päivinä vaan istuisin pohjassa ja katselisin valon läikehdintää. Vesi on mun elementti. Siellä en oo kömpelö. Voisin tietty toivoa ties millaista ihmiskunnan hyvinvointia edistävää voimaa, mutta olen liian itsekäs, luulen. Ja väsyisin. Leikkisin vaan hylkeiden kanssa päivät pitkät. Ja ehkä mä vaan kaipaan jotain fantasiaelementtiä mun elämään. Mahdollisuutta elää niissä kaikissa kirjoissa, niissä, missä elämässä on jotain todella erityistä. 

Työharjottelu Kulttuuripaja Lumossa

Olin Lumossa n. kahdeksan viikkoa harjoittamassa Nuoriso- ja vapaa-ajan ohjaajan ammattiani. Opiskelen siis Kankaanpään Opistossa toista vuotta ja tämä harjoittelujakso oli opintojeni toinen.

En tiennyt Lumosta oikein mitään tänne hakiessani, mutta mielenkiinnolla ja innolla lähdin tutkimaan, mitä ihmettä Kulttuuripaja on ja miten se toimii. Olin toki lukenut jo Lumon facebook- ja nettisivuja saadakseni jonkinlaisen mielikuvan.

Ilokseni sain huomata, kuinka hyvin minut otettiin vastaan, vaikka jännitin kauheasti sitä osaanko kohdata ihmisiä oikein. Ja tästä onkin mieleen painuvin kommentti Lumon kävijältä on: "Sä oot helposti lähestyttävä ihminen, uskoisin sun olevan oikeella alalla." Vau!

Vaikka olenkin sosiaalinen persoona ja opiskelen sosiaalista alaa, oletin olevani omalla tavallani todella ujo ja jännittynyt uusissa sosiaalisissa tilanteissa. Mutta kahdeksan viikon aikana, olen rohkaistunut aivan älyttömästi. Opin paljon ihmisten kohtaamista, tilanteiden lukua ja miten reagoida erilaisiin tilanteisiin.

Lumosta tuli myös minulle todella tärkeä paikka. Niin erilaisten ja upeiden ihmisten kanssa työskentely opetti minulle paljon itsestäni. Tavallaan kasvatti ihan älyttömästi kahdeksassa viikossa.

Tälläistä toimintaa ei voi kuin arvostaa ja olla kiitollinen siitä, että sitä on tarjolla. Joten vielä kerran, kiitos Kulttuuripaja Lumo huikeasta työharjottelujaksosta.

-Terveisin Miljonna

Miltä yksinäisyys tuntuu?

”Yksinäisyys on kuin näkymätön musta kupla, joka imaisee sisäänsä, ja joka tummuu jokaisen epäonnistuneen yrityksen myötä. Se saa epäilemään niitäkin kavereita, joita on jo. Että he eivät oikeasti välitä, tai ovat kyllästyneet sinuun. Se tuntuu jatkuvalta putoamiselta masennukseen, epätoivoon ja eristäytymiseen.”

Yksi Kulttuuripaja Lumon osallistujista ja­koi viime viikolla koskettavan artikkelin Lumon Facebook-ryhmässä liittyen yksinäisyyteen (Yksinäisyyttä koetaan yhä enemmän ihmisten ympäröimänä). Hän kommentoi jakamaansa linkkiä seuraavasti: ”Jos tuntee olevansa ryhmässä ulkopuolinen tai joutuu porukan ulkopuolelle, tuntuu se todella pahalta. Yksinäinen voi olla, vaikka ympärillä olisikin muita ihmisiä...”

Toki tiedän, että monella osallistujallamme on takanaan mahdollisesti vuosienkin jakso yksin kotona olemista – milloin keskeytyneiden opintojen, työttömyyden, sairauden tai vaikka pelkojen takia. Silti minun on ollut helppoa tuudittautua siihen todellisuuteen, jota näen päivittäin: nämä samat nuoret mukana kulttuuripajan luovan toiminnan ryhmissä, muiden saman henkisten nuorten parissa. Tämä rohkea ulostulo aran aiheen kanssa pysäytti minut miettimään, miten yleistä yksinäisyyden kokemus kulttuuripajan kohderyhmälle on. Tein siltä istumalta lyhyen kyselyn kulttuuripajalaisille siitä, miten he kokevat yksinäisyyden. Sain nopeasti 25 vastausta, joita lukiessani ymmärsin, miten keskeisen aiheen kanssa olimme tekemisissä.

Lähes puolet vastaajista sanoi tunteneensa itsensä yksinäiseksi lähes koko elämänsä, ja yhtä iso joukko jo vuosien ajan. Kulttuuripajalaiset vahvistivat saman, mitä Ylen artikkelissakin kirjoitettiin siitä, ettei kyse pelkästään ole ihmisten määrästä, vaan ennemminkin kohdatuksi tulemisen puutteesta. Yksi nuorista kirjoitti: ”Vaikka ympärillä olisi kuinka paljon ihmisiä, tunnen itseni aina ulkopuoliseksi. Ihmisten kanssa tunnen usein olevani näkymätön.” Yksinäisyyttä koettiin yhtälailla yksin kotona (62%) kuin tilanteissa, joissa ympärillä oli paljon ihmisiä (42%). Samoin tavallisissa arjen askareissa (38%) kuin juhlapyhien aikaan (38%).

”Pahempaa yksinäisyyttä on kuitenkin sellainen mitä tuntee seurassa, kuin se että on vaan itekseen. Vaikka juhlapyhinä se tuntuu jotenkin erityisen pahalta olla itekseen, vaikkei se tavallisena arkena tai viikonloppuna niin haittaakaan, kun sitä ainakin kuvittelee että silloin kaikki muut on jossain porukoissa mihin mua ei kaivata ja jotenkin etenkin silloin pitäis olla jotain jossain seurassa eikä olla vaan itekseen. Tunnen itseni sosiaaliseksi hylkiöksi, jonka seuraa ei kaivata, vaikka se sama asia ois arkena ja tavallisena viikonloppunakin, niin ei se silloin tunnu niin pahalta kuitenkaan.”

”Olin ystäväni luona yökylässä. Hän istui koko illan tietokoneella tehden omia juttujaan, kuunnellen omaa musiikkia samalla kun minä istun sohvalla. Emme juuri jutelleet mitään ja myöhemmin mua rupes niin tympäseen niin menin makuuhuoneeseen. Hän ei loppu illan/yön aikana tullut puhumaan/kysymään multa mitään... Tuntui kuin hän ei edes olisi tiennyt että olin siellä...”

 "Muut eivät tykkää minusta"

Yksinäisyyden koettiin johtuvan monenlaisista syistä. Joku syytti suomalaista, jurottavaa kulttuuria, toinen kuvasi, miten kaikki kaverit ovat töissä tai koulussa. Mitä pidemmälle vastauksia luin, sitä enemmän kuitenkin herkistyin. Aiemmat huonot kokemukset, kuten kokemukset kiusaamisesta, vaikuttivat yksinäisyyden taustalla. Myös mielenterveyden ongelmat heijastuvat useasti kokemukseen yksinäisyydestä: masentunut ei välttämättä pääse liikkeelle eikä halua näyttäytyä ihmisten ilmoilla. Sosiaalisten tilanteiden pelkoon on sisäänkirjoitettuna vaikeus kohdata ihmisiä. Sydäntä särkevintä luettavaa oli kuitenkin se, miten moni syytti yksinäisyydestä itseään. Jotkut sanoivat olevansa liian ujoja, arkoja tai epävarmoja itsestään. Moni syytti asiasta itseään suoraan: poikkeavaa ulkonäköään, erilaisuuttaan tai käyttäytymistään. Yksi ei osannut sanoa syytä, vaikka kertoikin miettivänsä asiaa usein. Karuimmillaan vastaus kuului: ”Itsestäni”, ”En kelpaa”, Muut eivät tykkää minusta”.

”Halusin mennä festareille, mutta kukaan ei tahtonut lähteä sinne kanssani. Sairauteni takia en voinut lähteä yksin. Lopulta isäni maksoi eräälle ystävälleni festarilipun, jotta hän suostui tulemaan seurakseni.”

Yksinäisyys on merkittävä uhka mielenterveydelle. Tutkija Niina Junttila kertoo Ylen artikkelissa, että huomiotta jättäminen on täysin verrattavissa väkivaltaan, kiusaamiseen ja kaltoinkohteluun. Se tuottaa sosiaalista kipua ja näkyy aivoissa täsmälleen samalla alueella, joka aktivoituu myös fyysisestä kivusta. Ja kivulta se tuntuukin – näin Kulttuuripaja Lumon nuoret kuvaavat sitä, miltä yksinäisyys tuntuu:

”Tyhjältä kaivolta”

”Ahdistavalta, hylätyltä ja pahimmassa tapauksessa tulee itsemurha-ajatuksia.”

”Tuntee olevansa näkymätön ja ikään kuin koriste. Ahdistaa eikä aika tunnu kuluvan. Pahimmillaan tuntuu siltä kuin rintaa painaisi jokin.”

”Se on avuttomuuden ja arvottomuuden tunnetta. Surullista kun tuntuu ettei kukaan kaipaa/välitä.”

”Jäytäviltä kiviltä ja levottomuudelta.”

"Don Huonojen sanoin: Turha pelätä laukausta, sillä yksinäisyys saman reiän nakertaa... Mutta omin sanoin: kalvava tunne sisällä.”

”Se saa minut tuntemaan itseni näkymättömäksi, arvottomaksi ja surkeaksi. Helposti alan ajatella, ettei kukaan edes huomaisi jos jostain syystä kuolisin.”

”Sydäntäsärkevältä. Surulliselta. Ahdistavalta. Tulee riittämättömyyden tunne ja tunne siitä, etten kuulu joukkoon eikä minua haluta joukkoon, etten kelpaa tällaisena.”

Ystävänpäivän tapahtuma yksinäisille

Tippa linssissä luin siis nuorten vastauksia ja tuntemuksia. Ainoa asia, joka vastausten seassa lämmitti mieltäni oli tulos, kun kysyin, uskooko vastaaja, että yksinäisyys loppuu. 70% vastaajista uskoi siihen, että yksinäisyydelle tulee loppu, ja viidennes oli asiasta täysin varmoja! Aiempien haastattelututkimuksien perusteella tiedän, että toiminta kulttuuripajalla on parantanut valtaosan (88%) lumolaisten rohkeutta ja sosiaalisia taitoja. Tämän kyselyn perusteella uskallan sanoa, että olemme myös osanneet luoda toivoa!

Aihe on kuitenkin niin koskettava ja tärkeä, että päätimme heti tehdä jotakin spesiaalia, jolla voisimme ehkä tuoda edes pientä helpotusta yksinäisyyteen. Järjestämmekin kaikille itsensä yksinäiseksi tunteville Ystävänpäivän tapahtuman keskiviikkona 14.2. klo 17.30-20 pop up kahvila Kultakonnussa, IsoKarhun katutasossa. Kyseessä on lämminhenkinen tapahtuma, jonka ohjelmassa on mm. small talkin alkeet, ystävyyden speed date, livemusiikkia ja kahvittelua. Tilaisuuteen on vapaapääsy.

-->

Alienit laskeutuvat

Luovassa kirjoittamisessa aiheena alienit ja mikä olisi niille paras laskeutumispaikka.


Tiedoitus!

Maapalloa lähestyy lentävä lautanen. Se etsii paikkaa laskeutua.

Kilpailu!

Ehdota parasta paikkaa laskeutua ja voita kohtaaminen näiden muukalaisten kanssa.

Voittaja!

Pekka Aho, 75v, ehdotti kaupunkia nimeltä Prinkkala. Saatesanoinaan: Nyt meni päin Prinkkalaa.

Kohtaaminen!

Lentävän lautasen ovet avautuvat. Ovista purkautuu höyryä. Höyryn keskeltä astelee lyhyt punainen olento, joka on pukeutunut valkoisiin. Pekka ojentaa käden tervehtiäkseen. Punainen olento valkoisissa vaatteissa puraisee sitä - ilmeisesti suullaan ja irvistää.

"Pahaa", olento ääntelee, jolloin ovista astuu valkoinen olento, joka on pukeutunut punaisiin.

"Syötävää?" punapukuinen ääntelehtii.

Valkopukuinen olento hikkaa. Valkoinen olento kääntyy kannoiltaan ja palaa takaisin alukseen. Punainen olento seuraa perässä. Kun olennot ovat kadonneet lentävän lautasen sisään, niin ovet sulkeutuvat. Alus hurahtaa ja lähtee lentoon, suoraan ylöspäin.

Loppunäytös!

Pekka toteaa: "Oltiin vissiin pahan makusia, syömäkelvotonta tavaraa."

Maanpäälle laskeutuneet alienit ovat ystävällisiä, toisistaan välittäviä ja toisiaan ymmärtäviä. He näkevät muissa aina paljon hyvää. Heille on tärkeää, että jokainen tuntee itsensä tervetulleeksi ja tärkeäksi. Joten alieneille paras laskeutumispaikka on Kulttuuripaja Lumo, jossa on pajat täynnä ihmisiä, jotka omaavat samat piirteet, kuin laskeutuvilla alieneilla. Alienit otettaisiin vastaan ilolla ja täysin omina itseinään. Kaikista tulisi yhtä suurta perhettä <3 div="">

¨

Muukalainen on häkeltynyt vastaamattomuuteeni ja pyytää jälleen: "Mikä olisi paras laskeutumispaikka?"

Seison paikallani jähmettyneenä ilman vastausta. Muukalainen katsoo minua silmiin ja kysyy uudelleen varmistaakseen, että kuulin oikein, jonka jälkeen koskettaa olkapäätäni, sanoen minulla olevan 30 sekuntia ennen kuin hän murskaa kalloni seinää vasten. Johon reagoin panikoivasti kiljumalla. Muukalainen vaikuttaa yllättyneeltä ja ottaa esiin kartan. Hetken kuluttua hän katsoo minua jälleen silmiin ja pyytää minua osoittamaan, täsmälleen siihen paikkaan, jossa kartassa lukee "Iik".

Kaikkihan tämän tarinan osaltaan tietävät, mutta kai voin kertoa oman osuuteni. Olimme menneet työkaverien kebabille ja istuimme odottamassa ruokaamme, kun meidän kaikkine puhelimet värisivät. Vihaista pomoa peläten avasimme puhelimemme, mutta ruuduilla näimmekin...No, nykyisinhän hänet tunnetaan Kapteeni Wolina, mutta me luulimme häntä vihreäksi mömmöksi. Hän puhui meille kielellä, jota emme tunnistaneet, mutta ymmärsimme. Hän kertoi tulleensa tuomaan galaxin kerätyn tiedon ja teknologian ihmisille ja pyysi ihmiskuntaa äänestämään laskeutumispaikkaa. Hän kertoi antavansa meille 24 tuntia miettimisaikaa. Sitten viesti alkoi olla valmis.

Alun järkytyksen jälkeen päätimme jättää sekä kebabimme että työmme hetkeksi taaksemme. Auton radiosta soi sama viesti. Kotona televisio, tabletit ja tietokone kertoivat samaa. Kaikki kommunikaatio oli kaapattu tätä samaa viestiä varten. Yritin sammuttaa laitteita vetämällä ne pois pistorasiasta, mutta sekään ei tuntunut vaikuttavan.

Yöllä en viestin jatkumisen takia pystynyt nukkumaan, joten istahdin ulos katselemaan tähtiä. Näin kaukana putoavia tähtiä. Myöhemmin sain tietää kyseessä olleen avaruusolentojen pudottamia lisäruutuja alueille, joilla niitä ei vielä ollut. Lopulta nukahdin tähtitaivaan alle.

Kun 24 tuntia olivat päättymässä, viesti muuttui äänestysohjeeksi. Meidän tarvitsisi vain miettiä haluamaamme paikkaa. Minun mieleeni tuli lähistöllä oleva pelto, siellä pitäisi ainakin olla tilaa. Tämän jälkeen Wol kiitti äänestäneitä ja lähetys viimein katkesi.

Zedercoss

Silloin näin oudon aluksen laskeutuneen sateenkaaren päälle, kävelin sateenkaaren päälle muina naisina ja lähdin tervehtimään intergalaktista ystävävääni, jonka minä Prinsessa olin nähnyt, viimeksi kun vierailin Xenogenesis -nimisellä planeetalla viimeksi kuninkaallisilla teekutsuilla vuonna 2087. Silloin mentiin pelkästään tunteen voimalla ja meikätyttö oli myyty, koska paikka oli niin kaunis. Avaruusolion nimi oli Zedercoss, hän oli erittäin mukava, sekä utelias, sekä lupasi 30 vuoden kuluttua käydä planeetalla maa. Kumma juttu kyllä 15.9.3123, he tulivat maahan "Me olemme tulleet" Zedercoss ilmoitti, ja sanoi: "On kunnia asia käyttää kuninkaallista termiä kunnianarvoisa majesteetti". Tulen yksin, jos se teille sopii. "Majesteetti, rohkenenko kysyä, jos suinkin sallinette, mihin voisimme meidän aluksellamme laskeutua, millaista maastoa teidän korkeutenne suosittelee ja jos mitenkään voisin tiedustella teidän majesteetiltanne mahdollisia seikkaperäisiä tietoja miksi teidän korkeutenne olisi varma juuri tämän laskeutumispaikan turvallisuudesta."

Ystävykset kuulustelevat eläimiltä myös heidän mielipidettään ja kävi ilmi, että "me tulemme naureskellen ja ihaillen viettämään lomaa, siis me Zedercoss." Laskeutumispaikka löytyi, joita pienet metsäneläimet auttoivat laskeutumaan Sateenkaarilaaksoon, jossa olisi aarteita, mutta joiden avaamiseen tarvittaisiin jalo ja oikeudenmukainen onnellisuus.

Prinsessa: "Toivottavasti  teidän arvostettu vieraamme on voinut nauttia teille sopivasti tarinoista ja legendoista, josta teille kerroin."

"Majesteetti, jos suinkin sallinette, huomaamme, että kahvimme on jäähtynyt, sallinette anteeksi haukotukseni majesteetti, meillä on ollut pitkä matka ja saammehan tulla toistekin kertomaan teille tarinoista ja pitämään hauskaa ylhäisyys?"

"Tottakai, soitattehan meille etukäteen, että ehdimme valmistautua tuloonne, kunnianarvoisa Zedercoss?"

"Majesteetti, me näemme vielä..."

Prinsessa Luna

15.9.2123

Tarut, sadut ja fantasiat

Kuva: Sandra

Luovan kirjoittamisen pajalaisille annettiin ultimaatumi. Joko kirjoitat saduista, taruista tahi fantasiasta. Tai kovinkin tarkasti määritellystä 2123 vuodesta, jolloin ihmiskunta viimeinkin saa kauan halajamansa ensi yhteyden. Myös samaan aikaan kokoontuva taideryhmä Väre innostui piirtämään aiheesta.

Tässä maistiaisia luovan kirjoittamisen ja taideryhmä Väreen yhteisestä pajakerrasta!

Vedän lenkkitossut jalkaani ähisten, melkein naamalleni kaatuen. 

Aatamin aikaista lypsyjakkaraa, ei mitä ilmeisemmin ilmeisemmin oli tarkoitettu tähän.

"Jospa hölläsit kengän-nauhoja, vai lasketaanko tuokin hyötyliikunnaksi?" Hykertelee isä keittiöstä.

"Jospa käskisit Tuohisen korjaamaan Cad-mallistaan ton yhen jalan pituuden, 

toi klenkkahan on jo turvallisuusriski." Mutisen takaisin.

"Tuohinen tekee kaikki tuotteensa käsin, tulosteista puuttuu luonne." Mutinani kuului ilmeisesti keittiöön asti.

Korotan hieman ääntäni. "Ei toi hökötys oo puuta nähnykkää, sua on viilattu linssiin" hemmetin vetskari,

mene nyt jo loppuun asti kiinni.

"Hänhän on tunnettu artisaani, myy töitään ympäri maailmaa!" raikaa Tuohisen ilosanoma.

Parasta juosta, ennenkuin se innostuu.

"Markkinointi puhetta" möläytän ovea sulkiessani.

Viileää, yöllä taisi olla pakkasta. Hyvä, eipähän tule tukalaa.

Maantie kutsuu jo, mutta ulko-ovi paiskautuu auki.

"Varo ny vä..." "Nyt kannattaa tulla katsomaan, tästä puhutaan varmasti huomenna akatemiassa."

"Mutku isii, mää haluun hikoilla ja valittaa, kun joka paikkaa särkee" Aloitin liioitellusti leikilläni,

mutta en saa edes naurahdusta, kun isä jo katoaa oviaukosta juosten olohuoneeseen.

Myönnän tappioni ja hipsin perästä. 

Käytävän perheseinän taulumeren ohittaessani, mietin mikäköhän nyt niin kiinnostavaa mahtaa olla.

Olohuoneeseen päästyäni pelkään migreeni kohtausta, tänään on näemmä valkoiset seinät ja tummanharmaa parketti lattia-

päivä. Hemmetin sisustus hifistelijä.

Televisiossa näkyi mustaa. "Noh, mitäs sieltä ny sitte tulee?" 

"Katsos vähän tarkempaan" Hetken siristeltyäni, huomasin ruudun reunoilla valkoisia pisteitä.

Samaan aikaan alkoi ruudulla sanat, musta objekti kiertoradalla. Vaikka sanoma

ja sen tuomat mielikuvat hieman hermostuttivatkin, pidin ääneni tyynenä parhaani mukaan. "Jahas, että semmonen.

Onks ne mitää selville saaneet?"

"Eip, vaikuttaa imevän radioaallot itseensä, kun ei takaisin kimpoa oikeen mitään, millään tajuudella."

"Siistii... Pitäskö huolestua?"

"Yön yli se nyt on ainakin tuossa möllöttänyt, eikö mitään ole vielä tapahtunut. Ettei nyt varmaan ainakaan vielä."

"Eikö oo pilaa?" Varmistin vielä. "Ei ainakaan nopean haun perusteella, monesta maanosasta kuuluu samanlaista." 

Isä näyttää siltä ettei aijjo vähään aikaan tuosta hievahtaa. "Noh, mä menen nyt sinne lenkille, voit sitte kertoo

kuinka kävi."

"Ei ole sitten minun vikani, jos sinulta menee ensi kontakti sivusuun." 

"Eiköhän siit oo sata ja yksi videota pitkin nettiä" naureskelen ovelle suunnatessani.

Isä keskittyi nyt täysin tietovirtaan. Ohimennen potkaisin robotti imurin käyntiin, surraaminen alkoi kuulua ovea sulkiessani.

Uusi nuuhkaisu viileätä aamukasteista ilmaa. Huokaisen "Mihin me jäimmekään".

Venyteltyäni, lähdin loikkimaan lammikkoista pihatietä kohti metsän reunaa. 

Linnut eivät laulaneet, kun eivät kai olleet vielä vaivautuneet paikalle talven jäljiltä.

Jossain kumahti kovaa. Etsin, mutten löytänyt alkuperää. Naapuri varmaan korjaa jotain viimevuosisadan bensiini-romua,

täälläpäin tuntuu noita artisaaneja löytyvän.

Hieman pidemmälle hölkättyäni, aloin kuulla murinaa muistuttavaa ääntä. Huomasin polttoaine vanan taivaalla,

"kaipa se tuo oli" mutisin itsekseni.

Kuului toinen kova pamahdus ja tanner rytisi, kun keskeltä pihaa alkoi sataa multaa ja nurmikon rippeitä

Kiljahdin ja kaaduin naamalleni. "Mitähän vit..." en kerinnyt edes lausetta loppuun,

kun kuopan suunnalta alkoi kuulua rätinää.

Palaako se? Pienkone? Lennokki? Mielessä pyöri miljoona kysymystä, juostessani kohti kraateria.

"Onko siellä ketään?" huusin reunalle päästyäni. "Tarviitko a..." näky juututti lauseen kurkkuuni.

Iso musta lohkare, täynnä pieniä muhkuroita ja kuoppia, möllötti sihisten kuopassa. Kuului kova räsähdys, 

niinkuin olisi kuivaa oksakimppua katkonut polveaan vasten.

äänen kuultuani hätkähdin taaksepäin, kuin olisin herännyt transsista ja aloitin juoksuaskeleen kohti taloa. 

Täytyy soittaa palokunta, tuosta ei jäänyt mitään pelastettavaa jäljelle.

Mitä... jalat ei liiku, jokin pitää kiinni... miksi mahassani on reikä. 

Kaikki pyörii kuin hidastetussa filmissä.

Alan kaatua oikealle kyljelleni.

Näen isän juoksevan portaita alas minua kohti.

"kylmä..." 

Isä katuu. 

Näkökenttä sumenee.

By Janne V.

Kuva: Emmi

Vuosi 2123 Olen mullan alla, olen osa maata, osta jotain isompaa, mutta tunnen vieraan sykkeen, pulssin lähestyvän, tiedän, se voi olla vaara, se voi olla mahdollisuus, tuo vieras tuntematon. Ken uskaltaa selvän ottaa, ken sielut yhdistää, ken meidät yhdeks liittää? Itse, pelkkä atomi, en paljoa mahda, mutta hiukkasesta se maailmakin syntyi – syntyi kannattelemaan meitä kahta, meitä miljoonaa, erikseen, yhdistääkseen. On koittanut aika, jolloin kahdesta tulee yksi, yhtenäinen. Olen osa, pieni ja häviävä, mutta olen pala maailmaa.

Teksti: HumanC

Ihmiset ovat aikojen alusta asti miettineet yhtä isoa kysymystä ylitse muiden: Mikä on elämän tarkoitus? Siitä on esitetty monenmoista näkemystä, uskomusta, teoriaa tai mitä nyt ikinä. Menemättä sen enempää filosofisen pälätyksen puolelle, me maan, Telluksen tai oikeammin "Koe 27-303-A":n asukkaat saimme turhankin selvän vastauksen tähän kysymykseen.

Siitä on nyt vuosi, sikäli kun ajalla (tai sillä miten me sen ymmärrämme) on enää väliä. Meidän elämämme, historiamme, maamme, kulttuurimme, koko helvetin planeetta, kaikki mitä olemme ikinä tunteneet, oli pelkkä koe. Testi. Näitä testejä niillä on käynnissä monenlaisia, ja meidän planeettamme valittiin testialueeksi evoluutiolle jossa eri eliömuodot kilpailevat keskenään selviytymisestä ja hallitsevasta asemasta.

Tavoitteena oli tutkia, millaista elämää näissä oloissa kehittyy, miten nopeasti, ja miten me aggressiiviset ja rajallisin resurssein varustetut eliömuodot pärjäämme eri osa-alueiden vertailussa "Koe 27-303 B":hen, jossa kaikki eliömuodot puolestaan elävät täysin konfliktivapaassa symbioosissa keskenään ilman tarvetta kilpailulle. Olihan se "mukava" uutinen. "Yllätys, olette meikäläisten murkkufarmi!"

Kävi myös ilmi, että monissa vanhoissa uskonnoissa oli mukana pieniä osia totuutta. Pääasiassa siinä, että monien "jumalien" nimet täsmäävät kummasti niiden nimien kanssa. Tosin jos yksikään ihminen ikinä pääsi lähelle totuuden ymmärtämistä, se oli ehdottomasti H.P. Lovecraft. Oli siinä kosmista kauhua kerrakseen kun 1.1.2123 monet niistä vain ilmestyivät tyhjästä ympäri planeettaa. Cthulhu ja Dagon tuhosivat kaiken mitä Amerikan itärannikosta oli jäljellä neljännen maailmansodan jäljiltä testatakseen meidän asevoimallista kapasiteettiamme.

Pian tämän jälkeen eri Euroopan maihin saapui niiden lähettiläitä testaamaan meidän sovintokykyämme. Kreikassa vieraili Kronos, Atlas sun muut.

Niillä oli itselleen päivänselvät mutta meidän järkeilymme mukaan täysin käsittämättömät suunnitelmat eri alueiden suhteen. Osa paikoista vain tuhottiin, osa säästettiin, tutkittiin tarkkaan ja jätettiin odottamaan "nollausta". Harvat ja valitut ihmiset otettiin mukaan. Niiden valintaperusteista ei ole mitään selvyyttä, tosin meitä on joka kansakunnasta ja jokaisella on eri ammatti tai osaamisen ala. Itse olen hammaslääkäri.

Jos ihmisten valintaperusteet tuntuvat oudoilta ja sattumanvaraisilta, valittujen määrä on sitäkin täsmällisempi: tasan 1000 ihmistä koko planeetalta. Käsittääkseni myös 1000 niistä harvoista muista eläinlajeista joita jäljellä oli. "Säilöntään ja arkistointiin." Me emme enää vanhene, meidän ei tarvitse juoda, syödä, nukkua ja me emme voi kuolla. Yritetty on. Turhaan. Kaikki paranee. Kaikki fyysinen siis... Kun meidät oli valittu ja tuotu niiden "Arkkiin", oli nollauksen ja uuden kokeen aloittamisen aika. Ja mitäkö nollaaminen meinaa? Edellinen nollaus tällä planeetalla päätti kokeen, jonka naapuriarkistoon meidät on sijoitettu. Siellä on dinosauruksia. 1000 jokaista lajia. Tilanne voisi tietysti olla huonompikin: Sentään meidän arkistoarkkiamme valvoo ja hoitaa Buddha. Toisilla naapureilla on valvojanaan Lucifer, ja meno on sen mukaista.

No, miten me pärjäsimme vertailussa tähän rauhan ja symbioosin planeettaan? Sen planeetan eliömuodot eivät olleet kehittyneet alkukantaisesta alkulimasta ameeboja kummemmiksi, sillä eliöillä ei ollut tarvetta kehittyä, eikä varsinaista luonnonvalintaa tai evoluutiota tapahtunut. Ainakin voi sanoa, että se planeetta ei ainuttakaan sotaa nähnyt koko syklin aikana. Eikä kulttuuria, valtioita, taidetta, ei oikeastaan edes kummoista aivotoimintaa. Sikäli kyseiset olennot olivat onnekkaassa asemassa, ettei niillä ollut älyllistä kapasiteettia ymmärtää sitä näkyä, kun nollausmeteoriitti lingotaan päin vanhaa kotiplaneettaa. Se näky paloi meidän kaikkien mieleen.

Buddha kehotti kirjoittamaan mietteitä ylös arkistoa varten. Tässä kohtaa mietin enää yhtä asiaa:

LÖYTYISIKÖ SIELTÄ ARKISTON SYVYYKSISTÄ JOSTAIN EDES YKSI PERKELEEN SNICKERS-PATUKKA!?

Teksti: Riku